Etusivu/ANTIZINE/Marta Keil: Festivaali tarjoaa olosuhteet yhteisajattelulle

Marta Keil: Festivaali tarjoaa olosuhteet yhteisajattelulle

Tämä teksti on tarkistettu ja lyhennetty versio Hangö Teaterträff -festivaalilla 11.6.2022 esitetystä luennosta.

Kuinka voisimme mieltää esitystaidefestivaalin taiteilijoiden ja taidealan toimijoiden liittolaiseksi, joka kohtaa heidän kanssaan samanlaisia vaikeuksia, tukee heidän päivittäistä työtään ja antaa apua vaikeissa tilanteissa? Kuinka tiettyyn aikaan sidottu festivaali voisi muuntua laajempaan kontekstiin juurtuneeksi toiminnaksi, joka ravitsee maaperäänsä vielä kauan päättymisensä jälkeen? Ja kuinka, Athena Athanasioun sanoja mukaillen, festivaali voisi tarjota pysyvät olosuhteet kuvittelun ja keskustelun kautta syntyvälle jaetulle tilalle?

Uskon vahvasti, että tarvitsemme festivaaleja toimimaan eräänlaisina poliittisina toimijoina, joiden luomissa olosuhteissa voi tapahtua jotakin täysin odottamatonta. Tämä ”odottamattomuus” on tietenkin juuri sitä, mitä vallalla olevissa sosiopoliittisissa ja taloudellisissa järjestelmissä pelätään. Ja juuri sen vuoksi meillä onkin nyt kiire luoda olosuhteita, joissa voimme yhdessä kuvitella ja pohtia odottamatonta. Tarvetta on erityisesti nyt, kun Euroopassa soditaan (ja maailmalla on samanaikaisesti menossa monia muitakin sotia), yhteiskunnat polarisoituvat ennennäkemättömällä tavalla, ja ilmastonmuutos etenee. On aivan selvää, ettei paluuta normaaliin ole, mutta nyt vaakalaudalla on sosiaalisen todellisuuden muovaaminen ennen kuin vallalla olevat hegemoniset suuntaukset tekevät sen jälleen kerran puolestamme ”omaksi parhaaksemme”. Latautuneiden kohtaamisten ja kokemusten sekä (usein valtioiden rajat ylittävän) moniäänisyyden tapahtumapaikkana festivaalit voivat tarjota sellaisen yhteisen ajattelun ja tuntemisen tilan, missä olemme yhdessä vahvempia kuin yksin. Tällainen tila voi luoda puitteet myös toisenlaiselle kokemukselle sosiaalisten yhteyksien luomisen prosessista. Juuri siinä piilee festivaalien vahva poliittinen potentiaali – ja juuri tämän takia festivaalitoiminnan jatkuvuus on nyt joissakin tapauksissa vaarassa.

Uutta tietä rakentamassa

Aloin pohtia festivaaleja sekä kokoontumis- ja kohtauspaikkoina että ennen kaikkea poliittisten olosuhteiden luojina kahden eri sysäyksen seurauksena. Sysäyksistä ensimmäinen liittyy tänä päivänä kovin yleiseen uupumukseen: esittävän taiteen alalla on näkyvissä valtava loppuun palamisen aalto, ja kuulun itsekin tällä hetkellä uupuneiden joukkoon. Tuntuu, että meitä kohtaan asetetut odotukset ja esittävän taiteen alalla vallitsevat paineet sekä alaan liittyvä yksinäisyys on tehnyt meistä neuvottomia. Tästä kaikesta tuntuu muodostuvan täydellisesti toimiva ansa: emme voi jatkaa nykyisellä tavalla, mutta jatkamme kuitenkin, kun mikään muukaan ei tunnu olevan mahdollista – tai meillä ei ole riittävästi tilaa pohtia muita vaihtoehtoja.

Viime aikoina olen usein palannut erään merkittävän tekstin pariin, joka koskee uupumista taidealalla. Tekstin kirjoittaja on Barbara Raes, Belgian Kortrijkissa sijaitsevan BUDA Arts Centre -keskuksen ja Ghentissä sijaitsevan Vooruit Art Centre -taidekeskuksen entinen johtaja. Hän kirjoittaa:

            ”Uupuminen tapahtuu, kun ihmisen omien, syvälle juurtuneiden vakaumusten ja päivittäisten selviytymiskeinojen välistä aukkoa ei voi enää kuroa yhteen – kun intohimo kohtaa voimattomuuden. Jokaista aikakautta ovat määrittäneet tietyt sairaudet, ja uupumus on aina ollut eräänlainen epidemia. Vaikka uupumus tai ”burnout” ei olekaan yksinomaan nykypäivän vitsaus, sillä on paljon yhteistä nykyajan ylikierroksilla käyvässä yhteiskunnassa vallitsevien käytäntöjen ja järjestelmien kanssa.”[1]

Raes kirjoitti artikkelinsa vuonna 2014 pian sen jälkeen, kun hän oli eronnut tehtävästään yhden Belgian vaikutusvaltaisimman taidekeskuksen taiteellisena johtajana – tehnyt siis päätöksen, jota moni ehkä tuolloin hämmästeli. Kuka uskaltaa erota sellaisesta unelmatyöstä? Kenellä on varaa tehdä niin, kun on ensin nähnyt valtavasti vaivaa saavuttaakseen asemansa? Tehtävän jättäminen voi muistuttaa poliittisessa kamppailussa luovuttamista: pakoa asemasta, jossa on paljon pelissä ja monta syytä jatkaa taistelua. Mutta luovuttaminen itsessään on myös usein vahva poliittinen ele: etenkin silloin, kun sen taustalla on päätös olla osallistumatta vallalla olevan järjestelmän tukemiseen noudattamalla sen toimintatapoja. Itse pidän Barbara Raesin elettä tarkkaan harkittuna ja riskialttiina päätöksenä irtautua vakiintuneista toimintatavoista; valintana kieltäytyä toimimasta valitsevissa olosuhteissa ja tulla siten osaksi vallitsevia sosioekonomisia sääntöjä, joihin kuuluu jatkuva ylituotanto, kilpailu ja vaatimus tuottaa koko ajan uusia, erinomaisia ideoita ja tietää vastaus kaikkiin kysymyksiin.

Raes jatkaa:

            ”Burnoutista tekee erityisen se, että verrattuna liian työn aiheuttamaan ylirasittuneisuuteen tai muuhun väsymiseen, tämä ”sairaus” pakottaa kohtaamaan etiikan ja vision välille muodostuneen dilemman. Burnoutista kärsivä tuntee olevansa täysin vieraantunut tietyistä nykypäivän arvoista ja normeista, joita kaikki muut tuntuvat arvottavan korkealle. Edessään loppuun palanut näkee kaksi vaihtoehtoista polkua, kaksi erilaista tapaa alkaa rakentaa perustusta omalle tulevaisuudelleen: joko sitä kyynistyy ja luopuu tavoitteestaan luoda kauneutta ja olla rehellinen, ja alkaa latoa harkkoja pystysuoraan; tai sitten alkaa mieltää ”sairautensa” eräänlaiseksi kutsuksi ja erityisen hedelmälliseksi maaperäksi uudelleenlatautumiselle ja itsensä uudistamiselle, ja alkaakin asettaa perustuskiviä horisontaalisesti, yksi kerrallaan, ja näin alkaa luoda askelmerkkejä kohti uutta polkua.”[2]

Raes kuvaa, miten hänen tapauksessaan tämän polun rakentaminen tarkoitti lähes täydellistä vetäytymistä taideinstituutioista (pitkän niissä tehdyn uran jälkeen) ja oman toimintatavan luomista. Hänen uuteen työskentelytapaansa sisältyy sarja tiedostamattomaan menetykseen liittyviä rituaaleja, joita hän tarjoaa yksilöille, tiimeille ja joskus myös taideinstituutioille. Vetäytyminen voi luonnollisesti tapahtua eri tavoin ja lähteä erilaisiin suuntiin, ja se on aina kontekstisidonnaista. Mitkä toimintatavat haastavat ja torjuvat vallitsevia työskentelytapoja, kun on kyse esittävän taiteen festivaaleista? Miten voimme vaikuttaa niihin omassa asemassamme kuraattoreina, taiteilijoina ja tuottajina, etenkin silloin kun emme pysty tai halua jättää työtämme kokonaan?

Silloin, kun tavoitteena on irtautua omaksutuista toimintatavoista (”business as usual”), yksi ensimmäisistä askeleista voisi olla kilpailulle asetettujen sääntöjen rikkominen (esimerkiksi liittyen kansallisen ensiesityksen järjestämiseen tai kieltoon kutsua festivaalille taiteilijoita, joiden teoksia on vastikään esitetty naapurikaupungissa) ja sen sijaan tukiverkon rakentaminen yhdessä muiden festivaalien kanssa. Osana muutosta voisimmekin siirtyä erillisistä tapahtumista koostuvasta ohjelmistosta resurssien, ajan ja tilan jakamiseen (esimerkiksi pyytämällä tapahtumaan kutsuttuja taiteilijoita viettämään aikaa yhdessä koko festivaalien ajan ja tutustumaan edes pintapuolisesti paikalliseen kontekstiin); yleisölle ja taiteilijoille voitaisiin tarjota aikaa ja tilaa keskustelulle kuluttamisen sijasta. Palkkioista ja taiteen parissa työskentelevien epävarmasta asemasta voitaisiin puhua avoimesti, ja luoduissa paikallisissa liittoutumissa voitaisiin synnyttää keskustelua taideteosten ja festivaalien arvosteluun käytetyistä kriteereistä. Tällaisia muutoksia suunnittelevalle usein tokaistaan: ”Eihän näitä asioita voi näin tehdä!” tai ”Miksi muuttaa toimivaa järjestelmää?”, ja on mahdollista, että tietyssä instituutiossa tuleekin raja vastaan siinä, miten valmis se on myöntymään ehdotetun, uudenlaisen toimintatavan käyttämiseen (näin kävi esimerkiksi Konfrontacje Teatralne -festivaalilla Lublinissa, jonka kuraattorina toimin Grzegorz Resken kanssa vuosina 2012–2017) [3]. Mutta juuri sinnikkään sääntöjen venytyksen ja puitteiden laajentamisen kautta meille avautuu poliittista potentiaalia.

Toinen sysäys pohdinnalleni liittyy pitkään työtäni muovanneeseen ympäristöön. Olen viettänyt suuren osan urastani Puolassa, itäeurooppalaisessa maassa, jossa on eletty vahvaa sosiopoliittista ja taloudellista murroskautta vuodesta 1989 lähtien (muutin hiljattain Alankomaihin ja minusta tuntuu, kuin minut olisi revitty irti juurineni: pois siltä maaperältä, joka aiemmin ravitsi työtäni, uudelle maalle, jolle en ole vielä täysin asettunut). Niinpä työni kuraattorina on toistaiseksi tapahtunut maassa, jota Immanuel Wallerstein kutsuisi ”puoliperifeeriseksi”, ja joka pyrkii kaikin voimin (tai ehkä omien voimiensa ylikin) muuttumaan keskeiseksi länsimaaksi. Seurauksena on Mark Fisherin mukaan[4] ollut voimakas kapitalistinen realismi, jota tarjotaan ikään kuin ainoana mahdollisena vaihtoehtona.

Tilanne on selkeästi heikentynyt viime vuosina, kun uusliberalismi on kietoutunut tiiviisti maan populistiseen nationalismiin. Puolan konservatiivinen hallitus pääsi valtaan vuonna 2015 ja toi mukanaan populistiset, auktoritaariset ja syrjivät linjauksensa. Taiteen alalla näimme, miten tutut (ja jo entuudestaan heikoilla olevat) työskentelytavat alkoivat kutistua ja miten moni avoin, edistyksellinen ja kriittinen taideinstituutio joutui luopumaan joistakin toiminnoistaan tai muutti toiminta-alaansa merkittävästi (näin kävi muun muassa varsovalaiselle Ujazdowski Castle – Centre for Contemporary Art -taidekeskukselle). Yhä harvempi järjestö pystyy tukemaan itsenäistä kriittistä ajattelua; sensuurista on tullut todellinen uhka, etenkin vähemmän näkyvässä, taloudellisessa muodossaan. Kaiken tämän lisäksi pandemia on entisestään kutistanut rahoitusta ja työtilojen saatavuutta ja samalla pahentanut alalla olevaa epätasa-arvoisuutta. Bojana Kunst on kirjoittanut, miten muutokset monen eurooppalaisen taideinstituution ohjelmissa tai näihin kohdistuvat taloudelliset rajoitukset vuosina 2017–2019 (viitaten esim. Lublinissa järjestettyyn Konfrontacje Teatralne-festivaaliin) ovat johtaneet tilanteeseen, missä olemme osa taistelua, joka ulottuu kauas taidemaailman ulkopuolelle:

            ”Meidän on myös nähtävä nämä leikkaukset kaikkien institutionaalista ja julkista tasa-arvoa ajavien ideoiden avoimena hylkäämisenä; sellaisten ideoiden, jotka tarjoaisivat yleisöille mahdollisuuden erilaisiin kokoontumisiin, ilmaisuun ja ruumiillisuuteen sekä poliittisten sisältöjen ilmaisemiseen. Tapahtuneet prosessit ovat vahvistaneet instituutioiden hierarkioita ja etuoikeuksia entisestään, ja joitakin kokoontumisen tapoja suositaan enemmän kuin toisia samalla kuin vaihtoehtoisia ilmaisun muotoja marginalisoidaan, niistä tehdään näkymättömiä tai ne jopa kriminalisoidaan. (…) Tavoitteena on pyyhkiä pois kaikki sellainen infrastruktuuria koskeva tuki, joka olisi välttämätöntä sekä vaihtoehtoisen toiminnan mahdollistamisen kannalta että kriittisen, itsenäisen poliittisen ja esteettisen ilmaisun jatkumisen näkökulmasta.”[5]

Festivaalien tehtävistä, vastuista ja rakenteista on aina käyty syvästi poliittista kamppailua. Nyt ei kuitenkaan ole kyse pelkästään yksittäisen taideinstituution muodosta, vaan mahdollisuudesta kuvitella toisenlainen yhteiskunta: synnyttää, testata ja kokeilla erilaisia tapoja kokoontua, olla ja ajatella yhdessä muiden kanssa. Hyvin suunnitellun festivaalin puitteet voivatkin tarjota olosuhteet, jotka tarjoavat meille mahdollisuuden nousta arkiympäristössämme vallitsevan tilan yläpuolelle. Ja tämä on juuri se syy, minkä takia festivaalien kaltaiset taiteelliset ja kuratoriset toisenlaista ajattelua edistävät interventiot usein mielletään vaarallisiksi, ja minkä takia juuri niistä leikataan usein ensimmäiseksi.

Festivaali liittolaisena

Miten voisimme luoda sellaisen festivaalin, joka tarjoaa olosuhteet uuden, yhteisen tilan syntymiselle? Haluaisin kutsua kaikki tänään paikalla olevat näkemään festivaalit eräänlaisena liittolaisena: liittolaisena taiteilijoille, taiteen parissa työskenteleville ja yleisölle, luomassa sidoksia sekä paikallisten että kansainvälisten yhteisöjen välille. Festivaali voi toimia liittolaisena tarjoamalla tilan pidempien keskustelujen käymiselle; taiteilijoiden päivittäistä toimintaa voidaan tukea tarjoamalla heille mahdollisuuksia tutustua vertaisiinsa, jotka tulevat eri paikoista ja toimivat erilaisissa konteksteissa sekä tarjoamalla taiteilijoille tilat ja taloudelliset edellytykset, joiden avulla he voivat jäädä viettämään aikaa festivaaleilla niiden loppuun saakka. Luodussa tilassa voidaan kuunnella taiteilijoiden tärkeimpiä huolia, ideoita ja strategioita ja tukea heidän ilmaisuaan; tila voi tarjota esittävän taiteen opiskelijoille ja teatterialan toimijoille aikaa ja paikan, jossa he voivat tutustua toisiinsa, oppia ja jakaa uusia näkökulmia sekä synnyttää uusia verkostoja. Sen avulla voidaan muodostaa ohjelmiston taiteilijoiden ja festivaalin järjestäjäorganisaatioiden välille suhteita, jotka jatkuvat vielä pitkään festivaalin loppumisen jälkeen.

Kun festivaali toimii liittolaisena, sen budjetista käytetään harvoin merkittävää summaa valtavaan ulkomaiseen, yhtenä tai kahtena esityksenä toteutettuun produktioon. Sen sijaan festivaali luo tukiverkostoja yhteistyössä muiden lähialueiden festivaalien ja taideinstituutioiden kanssa ja kehittää uusia, kestäviä tapoja toteuttaa kansainvälistä taiteellista yhteistyötä: tarjoaa taiteilijalle tai ryhmälle mahdollisuuden esittää teostaan pidempään laajemman alueen kattavalla kiertueella (jolloin festivaalin kuraattorin on päästettävä irti ajatuksesta pitää taiteilija vain itsellään), kutsuu ulkomaalaiset taiteilijat työskentelemään paikallisten taidetoimijoiden kanssa valmiiksi hiotun tuotannon esittämisen sijasta; testaa erilaisia hybriditoteutuksia, esimerkiksi ääniperformansseja, jotka voivat olla intiimejä tai toteutettu suuremmalle yleisöryhmälle; tarjoaa mahdollisuuksia ohjata esityksiä fyysisestä etäisyydestä huolimatta paikallisten kumppanuuksien avulla jne. Tämä kaikki vaatii muutosta: siirtymistä esityksistä yhteistyöhön, kertatoteutuksesta pidempään keskusteluun. Samanaikaisesti on tarpeen käydä jatkuvaa, tarkkaavaista ja usein hyvin stressaavaa ja uuvuttavaa neuvottelua, jotta festivaalin rahoittajat saadaan hyväksymään muutokset ohjelman toteutuksessa. Usein vahvat paikalliset ja kansainväliset liittoutumat ovat jälleen avainasemassa – sekä neuvotteluprosessissa että etenkin sellaisina hetkinä, kun neuvottelu tuntuu jämähtäneen paikalleen.

Ja vaikka yllä mainitut kuratoriset strategiat venyttäisivätkin festivaaleille tyypillistä aikataulua (ainakin taiteilijoiden osallistumisen tasolla), ei aikasidonnaisuudesta tarvitse kuitenkaan täysin luopua. Päin vastoin on mahdollista, että varaamalla enemmän aikaa festivaalien valmisteluihin saadaan aikaan paremmin hetkessä läsnä olevia kohtaamisia ja ajatustenvaihtoa kiirehdityn, pinnalliseksi jäävän kokemuksen sijasta. Festivaalin ajallisuus ei pelkästään erota sitä kaikista muista taiteen instituutioista, vaan se myös luo ainutlaatuista poliittista potentiaalia. Festivaalit saavat meidät usein hetkeksi jättämään osan arkisista askareistamme. Tarkoituksena ei ole luoda illuusiota ilman näitä pärjäämisestä, vaan ennemminkin luomme tilaa särölle, halkeamalle tuttuun päivittäiseen toimintaamme. Luopumalla hetkeksi tavallisesta arkirytmistämme meille avautuu tilaa kokea uudenlaista elämäntahtia ja näkökulmia; uusia tapoja kohtaamiseen, ajatustenvaihtoon, kokoontumiseen, ja yhdessä ajatteluun.

Mutta miten festivaaleilla syntyvästä poliittisesta potentiaalista saadaan kestävää? Jos festivaali järjestetään kerran vuodessa eikä se onnistu houkuttelemaan taiteilijoita viettämään aikaa paikallisessa yhteisössä säännöllisesti ja toistuvasti, on todennäköistä, ettei taiteilijoiden toiminta juurru kovin syvälle paikalliseen maaperään (vaikka kuinka yrittäisimme pitkittää festivaalin kestoa, siitä ei tule – eikä saa tulla – teatteri-instituutiota tai tuotantotaloa). Festivaali voi kuitenkin onnistua käynnistämään prosessin, jonka tuloksena taiteilijoiden toiminta juurtuu ylipaikallisista liittoutumista ja sidoksista koostuvaan verkostoon, joka mahdollistaa inspiroivan ja haastavan ajatustenvaihdon ja tuo monenlaisia näkökulmia moninaiseen paikalliseen kulttuuriin. Kasvi voi juurtua turvallisesti vain, jos sille on tarjolla hyvä maaperä, mutta sen on oltava myös osa monimutkaista järjestelmää, jossa tietoa välittyy ekosysteemin eri kasvien ja lajien välillä. Tällaisesta näkökulmasta tarkastellen festivaali voi toimia perustana toisten festivaalien ja taideinstituutioiden kanssa rakennetuille pitkäaikaisille verkostoille, jotka tarjoavat taiteilijoille ja taidealan toimijoille olosuhteet vahvojen suhteiden rakentamiseen. Nämä puolestaan tukevat taiteellisen toiminnan kestävyyttä. Kun päätämme luopua vakiintuneista työtavoista, saatamme siis saada käyttöömme uuden polun rakentamiseen tarvittavat palikat. Kourallinen niitä ei ehkä riitä, mutta eihän polkua voi muutenkaan rakentaa yksin.

Marta Keil
kuraattori, dramaturgi ja tutkija


[1] Barbara Raes, Radiantly burning out and stacking stones, https://fo.am/blog/2014/09/25/radiantly-burning/ (luettu: 29.07.2022)

[2] Ibidem

[3] Tähän prosessiin liittyvä pohdinta toimi perustana “Reclaiming the Obvious. On the Institution of the Festival”, Marta Keil (toim.), Instytut Teatralny im. Zbigniewa Raszewskiego, Konfrontacje Teatralne/Centrum Kultury w Lublinie, Lublin-Warszawa 2017 -kirjan editointityölle.

[4] Ks: Mark Fisher, Capitalist Realism. Is There No Alternative?, Zero Books, 2009

[5] Bojana Kunst, Performance, Institutions and Gatherings: between Democratic and Technocratic European Cultural Space, teoksessa: Livia Andrea Piazza, Ana Vujanović (eds.), A Live Gathering: Performance and Politics in Contemporary Europe, be_books, Berlin 2019, s. 64

Artikkelikuva:
1. Ernest Protasiewicz / Hangö Teaterträff 2018 (Mammalian Diving Reflex: Nightwalks with Teenagers). 2. Pekka Mäkinen / ANTI-festivaali 2021 (WAUHAUS: Suurenmoinen sotku). 3. Tani Simberg & Tristan Petsola / Baltic Circle 2021