Sarah van Lamsweerde (NL): Pikatarina
Turvakamerat tallentavat kaikki Burts coffeen tapahtumat ja välittävät niistä kuvaa kahvilaan sijoitetuille näytöille. Nämä näytöt esittävät kahvilan asiakkaille reaaliaikaista kuvamateriaalia sekä jotain muutakin; kokoelman kuvan alapuolella pyöriviä tekstityksiä. Ensisilmäyksellä tekstityksillä, jotka vaikuttavat jostakin tuntemattomasta elokuvasta lainatuilta, näyttää olevan hyvin vähän tekemistä kahvilan tapahtumien kanssa. Pian kuitenkin huomaamme, että tekstitysten ja liikkuvan kuvan välille alkaa syntyä yhteys. Tästä muotoutuu leikkimielinen ja samalla epäilyttävä tarina, jossa meistä tulee arkipäivän sattumanvaraisia näyttelijöitä.
Sarah van Lamsweerde (NL)
Amsterdamissa asuvan esitys- ja installaatiotaiteilija Sarah van Lamsweerden teoksia onollut esillä eri puolilla Eurooppaa ja Australiaa. Yhteistyöhön sisältyy projekteja Ivana Mullerin ja Christiaan Bastiaansin kanssa. Sarah on yksi monitaiteellisten taiteilijoiden työtä tukevan Tre Tigri –yhteisön perustajista.
”Tekemäni performanssit ja installaatiot keskittyvät tiettyyn kehon ja mielen väliseen suhteeseen: kuinka keho ilmaisee ajatuksia ja päinvastoin. Useimmiten henkilön sisä- ja ulkopuolen välillä on iso kontrasti, sen välillä mitä nähdään ja mitä todellisuudessa tapahtuu sisimmässä; tämä jännite kiehtoo minua. Etsin vuoropuhelua nähtävän ja näkemättömän välillä ja yritän löytää kohtauspisteitä niiden rajalta. Aistimuksen ja informaation välille ilmaantuu aukkoja ja noihin tiloihin katsoja voi heijastaa omia ajatuksiaan, tunteitaan tai ideoitaan. Muodon ja sisällön välisen suhteen arvoitus on jatkuvasti pohdinnassani: En ole löytänyt kultaista sääntöä siitä, mikä tulee ensin. Jos minun täytyy sanoa jotain töitteni teemoista, haluaisin mainita ne isot eksistentiaaliset asiat: Yhteenkuuluvuus; ero.
Reaaliaikaisen televisiokuvan tekstittäminen kiehtoo minua eri syistä. Ensinnäikin, se viittaa modernin median outoihin puoliin, kuten kuvamanipulaatioon ja reality -ohjelmiin. Kuvan ja tekstin välinen kuilu luo mielenkiintoisen tilan epäilykselle ja kriittiselle tarkkailulle: Sanoinko minä niin? Mitä täällä tapahtuu? Yht’äkkiä ”televisiossa olemisen” tunne hivelee egojamme ja samanaikaisesti estää meitä ottamasta perusteettomia moraalisia näkökulmia: lopultakin me kaikki olemme osa sitä, mitä tapahtuu maailmassa ympärillämme. Laittamalla sanat jonkun toisen suuhun, toivon paitsi luovani jonkinlaista valppautta siihen, mitä tarkalleen ottaen kehittymäisillään, mutta myös sarjan runollisia sattumuksia.”